torstai 28. huhtikuuta 2016

erakko

 
Mä oon tosi huono poistumaan kotoa yhtään minnekkään muualle kuin pakollisiin paikkoihin. Pakollisten paikkojen lisäksi poistun lähes päivittäin kuntosalille ja sielläkin tykkään vetää lipan silmille ja kuulokkeet korville erakkona.
 
Kotona on kivaa ja ennenkaikkea helppoa. Kaikki ruuat ja sellaiset on helposti saatavilla ja ruokahan maistuu huomattavasti paremmalta lautaselta kuin kiposta jossain menossa. Esimerkiksi iltaisin olen yleensä niin väsynyt että en mä jaksa minnekkään lähteä, vedän enemmin peiton korviin, katselen jotain sarjaa ja nukahdan. Se on mun mielestä kivaa!
 
 
Yksinään treenaaminen on kivaa ja kovin antoisaa puuhaa. Jotenkin mua monesti jopa ahdistaa ajatus jostain yhteistreeneistä, vaikka kyllä ehdottomasti treenikaverista on varmasti omat hyötynsäkin! Monesti sovitaan kaverin kanssa aika milloin ollaan salilla, eikä välttämättä edes puhuta koko aikana sanaakaan, mutta jos tarve on niin toista voi pyytää esim. varmistamaan. Tää on mun mielestä toimivakeino, mutta esimerkiksi samaa treeniä en pystyisi tekemään toisen kanssa yhtä aikaa. Liikaa odottelua ja mahdollisesti painojen kanssa säätämistä, ei kestä järki. Kaikista pahinta on se että helposti oikeasti sarjatauot venyvät jutteluun. Hiki kuivaa ja tympäsee. Sen lisäksi mulla on niin tarkat omat suunnitelmat ja visiot tekemisestä ja jos joku päättää yrittää muuttaa niitä niin järki lähtöö. Ja kuitenkin itsehän se rauta nostetaan, jos ei nouse niin ei siinä oikeastaan treenikamulin teennäiset "jaksaajaksaa" kommentit juurikaan auta. :(
 
Joillakin varmasti treenikaverista on hyötyä, etenkin ehkä niille jotka eivät yksinään saa persettään ylös sohvalta. Enkä mäkään nyt asiaa ihan täysin tyrmää, oon tehnyt aikoinaan esimerkiksi Joskan kanssa hyviä jalkatreenejä yhdessä mutta meillä on ollut hyvin tarkka suunnitelma siitä, mitä tehdään, missä järjestyksessä ja milloin toiselle uskaltaa puhua.
 
 Mut tää mikä mut on yllättänyt, on se että näytän treenatessa kovin vihaiselta ja vittuuntuneelta, oikeasti oon vaan tosi keskittynyt tai muuten vaan koomassa. Treenin jälkeen voin rupatella enempi mutta treenin aikana mitä vähemmän keskeytyksiä niin sitä parempi. Uskon tän johtuvan siitä että mulla on oikeasti aika huono keskittymiskyky ja sali tuntuu ainoalta paikalta jossa osaan keskittyä kunnolla. Mutta siihenkin tarvitsen rauhan. Mutta eheei, vihainen en ole, ainakaan kanssatreenaajille. Itselleni ehkä joskus.
 
 
Mutta sitten hauska juttu joka todistaa sen, että en oo täysin menetetty tapaus sosiaaliselta elämältäni! Tykkään siis treenata itsekseni, enkä keskustella ihmisille treenin aikana, mutta en kuitenkaan halua OLLA salilla yksin. Tyhjä sali ahdistaa ja sitten taas on mukavempi tehdä kun on muillakin tekemisen meininki päällä.
 
 
Nyt varmaan joku neropatti ajattelee että elämän hukkaan heittämistä ja sairasta, mutta mä en kärsi tästä mitenkään. Mulla on elämässä tietyt rutiinit ja niistä kiinni pitäminen pitävät hyvin arjen kasassa. Ja kyllä mä ihan mielelläni kavereiden kanssa käyn esimerkiksi kahvilla ja esimerkiksi tiimipäiviä ootan aina tosi innolla, että pääsee samanhenkisten ihmisten kanssa jutulle. Ja eihän kaikkien tarvitse olla sosiaalisia tai viettää paljon aikaa ihmisten keskellä. Joskus on ihan oikeasti hyvä olla vaan itsensä kanssa ja keskittyä itseensä. On oikeasti ihan ok olla erakko.
 
 
Mä oon nyt valvonut ihan liikaa joten painelen unipuulle. Sekavaa tekstiä, pistetään väsymyksen piikkiin. Byee!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti